Niin kuin aiemmin kerroin huomenna, perjantaina 14.11 vietetään Diabetes päivää, haluaisin päivän kunniaksi kertoa oman tarinani ja lisätä tietoisuutta tästä ''elämän pilaavasta'' sairaudesta.
Todellisuudessa diabetes ei ole todellakaan pilannut ainakaan minun elämääni.
Itselläni on siis 1.tyypin diabetes ja se tarkoittaa sitä että haimani ei enää tuota insuliinia ja siihen ei ole vielä löydetty syytä. Joudun siis pistämään ( juu kyllä, piikillä) itseeni insuliinia.
No, mutta niin kuin alussa sanoin, kerron oman tarinani ihan alusta asti.
4. luokalla oli terveystarkastus ja terveydenhoitaja tuli normaaliin tapaan hakemaan minut luokasta.
Matkalla terveydenhoitajan huoneeseen hän sanoi, että äitini oli soittanut hänelle ja pyytänyt, että minulta mitattaisiin verensokeri, koska epäilyä diabeteksesta oli jo siinä kohtaa.
Siinä kohdassa verensokerini näytti noin 20, joka on siis jo erittäin korkea terveelle ihmiselle (normaalin henkilön verensokeri on noin 4-5)
Äiti tuli hakemaan minut koululta, kaikki kaverit kyselivät, että olinko syönyt liikaa karkkia.
Itsekkin luulin siinä kohdassa, että kyse oli siitä. Kyllä sitten sairaalassa sain loppujen lopuksi tietää, ettei kyse todellakaan ollut siitä, vaan perinnöllisestä sairaudesta, joka kulkee geeneissä.
Noh nokka kohti Hyvinkään sairaalaa missä minulle tehtiin kymmeniä testejä (virtsa,verikokeita). Muistan kun olimme äidin kanssa odottamassa, että saisimme lähteä kotiin ja äiti sanoi minulle ''ostetaan sämpylät tuosta kanttiinista kun lähdetään, jooko?'' . Ruualla minut on aina saanut piristettyä. :D
Aika nopeasti tuon lauseen jälkeen 2 hoitajaa tuli hakemaan minua ja vei minut osastolle.
Äiti tai minä ei odotettu ollenkaan, että olisin joutunut osastolle.
Ehkä tuli pieni pelko 10 v tytölle joka tajuaa, että joutuu viettämään päiviä sairaalassa, itku taisi tulla.
Osastolla sain yksityis huoneen !! oikeaa luksusta. Äiti ja iskä oli vuorotellen yöt minun kanssa.
Aloin opetella hiilihydraattien ulkoa muistamista ja arviointia. Muistan kun pyysin iskää kyselemään erinäisten elintarvikkeiden hiilihydraatteja. En siinäkään kohdassa tuntenut, että diabetes olisi mikään kauhea asia. Olen varmaan tasan kerran itkenyt sitä että miksi juuri minulla pitää olla diabetes, muuten olen ajatellut sen olevan minun yksilöllinen ''tavaramerkki'' :D
Siskollekkin olin sanonut, että tämä on kuin minun syntymämerkki (sanoin näin koska siskollani on olkapäässä syntymämerkki ja halusin itsekkin syntymämerkin.)
Viikko sairaalassa meni nopeasti ja sain myös ystävän sieltä.
Sairaalassa opettelin pistelemään ja mittaamaan sokeria.
Kotiin päästyä kaikki oli kuin rutiinia vaikka minulla oli ollut vain huikean viikon ajan diabetes. Ihan kuin se olisi ollut aina, siinä ei ollut mitään outoa tai opettelemista.
Vuodet meni ja ei ollut mitään erikoista diabeteksen suhteen, siinä se kulki kun osa minua. Jotkut diabeetikot kokevat, että diabetes on este tai että se määrittelee diabeetikkon.
Hah ei minulla, tai no minä annan sen määritellä itseäni, tosin hyvällä tavalla.
Kaikilla on omat rutiininsa ja sokerin mittaaminen ja insuliinin mittaaminen on vain 2 juttua lisää.
Tuossa vajaa vuosi sitten otin insuliini pumpun, joka tarkoittaa sitä että ei tarvitse joka aterialla pistää erikseen, vaan 3 päivän välein isketään vatsaan kanyyli ja johto kiinni ja painellaan pumpun nappeja tarvittaessa. Ennen siis pistin aina iltaisin ja aamuisin ja aina kun söin ja aina jos verensokeri oli korkealla, nyt vain 3 päivän välein. Jihuu!
Ne keillä ei ole diabetesta tai ehkä nekin joilla on, ei välttämättä voi ymmärtää tätä minun suhtautumista tähän sairauteen.
Yksinkertaisesti en vain anna sen häiritä tai edes olla neutraali vaan mielestäni se on kasvattanut minua henkisesti ja olen ylpeä itsestäni sen suhteen, että olen oppinut elämään näin hyvin tämän sairauden kanssa!
Kiitos ja kumarrus jos jaksoit lukea <3
.jpg)
.png)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
